Eräänä aurinkoisena kevätpäivänä päiväkodissa päätettiin lähteä retkelle.

Hoitajat olivat miettineet, mikä olisi sopivan rauhallinen ja turvallinen paikka, jossa lapset voisivat kävellä yhdessä, katsella ympärilleen ja opetella olemaan hiljaa ja kunnioittavia.

Niinpä retkikohteeksi valikoitui läheinen vanha hautausmaa, jossa kulki kauniita hiekkakäytäviä, vanhoja puita ja sammaloituneita kiviä.

Lapset kulkivat jonossa, toiset pitelivät köydestä kiinni, toiset taluttivat ystäväänsä kädestä. He kuuntelivat lintujen laulua ja ihmettelivät, miksi kivissä oli nimiä, vuosilukuja ja joskus jopa pieniä kauniita koristeita.

Hoitajat selittivät rauhallisesti, että hautausmaa on paikka, jossa ihmiset lepäävät, ja että siellä käydään viemässä kukkia ja kynttilöitä.

Retki oli kaikin puolin rauhallinen. Lapset tutkivat kevään ensimmäisiä kukkia, laskivat kuinka monta varista lensi ylitse, ja jotkut jopa kuiskivat keskenään salaperäisesti, että täällä voisi ehkä nähdä kummituksen.

Äiti halusi haastatella Paavoa illalla

Illalla, kun Paavo tuli kotiin, äiti auttoi häntä riisumaan kurahousut ja kysyi uteliaana:

”No millaista siellä hautausmaalla oli?”

Paavo:

”Ihan hiljaista. Vain pari oli noussut ylös haravoimaan”