Koiraa voi aina syyttää pierusta tai ei…

Mikko seurusteli kerran nuorukaisena kirkkoherran tyttären kanssa ja oli innoissaan, kun pääsi ensimmäisen kerran tapaamaan tytön vanhempia.

Tiesihän Mikko, että jos vanhemmat hyväksyisivät hänet, tyttö voisi vaikka antaa… suudelman.

Siinä sitä istuttiin olohuoneessa ja keskusteltiin tosiolevaisesta, kun jännitys ja kahvi alkoivat vaikuttaa Mikon suolistossa.

Pian poika ei enää pystynyt pidättelemään vaan päästi pienen pierun.

Kirkkoherra katsoi vihaisesti perheen koiraa, joka sattui makailemaan Mikon tuolin alla, ja torui: ”Musti!”

Mikko huokaisi helpotuksesta ja jysäytti toisenkin kerran koiran piikkiin. ”Musti!”, nuhteli tällä kertaa kirkkoherran rouva. Kului muutama tovi, ja ilma vain kiersi Mikon suolistossa. Eihän siinä auttanut muuta kuin päästää ilmoille kunnon jyräys.

”Musti!” ärjyi kirkkoherra naama punaisena. ”Tule nyt jo pois sieltä tuolin alta, ennen kuin se pitkätukkainen hipinretale paskantaa päällesi”